Painajainen ennen joulua

Parin-kolmen viime kuukauden aikana on monesti pyörinyt päässä että pitäisi kai kirjoittaa tännekin mitä meille kuuluu. Jo jonkin aikaa tämä postaus on lojunut luonnoksissa mutta olen kuitenkin aina lykännyt sen julkaisemista ja päättänyt rustata raportin valmiiksi vasta sitten kun on päästy selville vesille. Pikkuhiljaa kuitenkin on alkanut tuntua siltä ettei sellaista päivää enää tulekaan tai että en ainakaan sitä tunnista jos se eteen tulee. Sama kai siis julkaista tämä nyt.

8.11.2016 – Olin viemässä Naavaa hierottavaksi, kun se autosta sitä nostaessani alkoikin huutaa ja pidellä vasenta takajalkaansa ylhäällä. Ei halunnut varata jalalle painoaan pitkään aikaan ja sittenkin eteni vain linkaten ja oli selvästi kipeä. Naava on aina ollut herkkä tassuistaan ja draamaillut pikkujutuista hyvinkin herkästi mutta tämä oli selvästi aito juttu. En tiedä yhtään, mitä autosta nostaessani kävi – minusta jalka ei osunut mihinkään mutta ihan varma en voi olla. Halusin kuitenkin heti eläinlääkäriin, sillä kyseessä oli sama jalka josta kesällä oli syövän vuoksi amputoitu varvas. Väkisinkin mieleen hiipi pelko että nyt mennään taas.

 

 photo WP_20161109_001_zpsq2gokdkb.jpg

9.11.2016 – Eläinlääkärissä. Röngenkuvissa ei näkynyt mitään erikoista, mikä oli huojentava tieto tässä vaiheessa. Etenimme siis kipulääkekuurilla ja venähdysdiagnoosilla – ovathan jäljellä olevat varpaat kovemmalla rasituksella kun jalasta puuttuu jo yksi. Jos kipu ei hellittäisi tai pahenisi kipulääkekuurin aikana harkittaisiin uusia röntgenkuvia tai jopa tietokonetomografiaa, jolla saataisiin paremmin  selville mm. nivelsidevauriot. Ja jos siellä olisikin uusi syöpä, niin se voitaisiin vielä saada kiinni sen verran ajoissa että selviäisimme pelkän 3. varvasluun amputaatiolla jolloin antura saataisiin säästettyä ja näin ollen vielä kohtalaisen toimiva varvas. Tämä oli toiveita herättävä ajatus.

Kipulääkkeellä Naavan oireilu lieveni parin viikon aikana muttei poistunut. Varvas/varpaat (yksi vai kaksi, sekin oli vähän epäselvää) olivat edelleen kipeitä mutteivät yhtään turvonneita. Naava ei myöskään ontunut enää. Muuten oireet olivat pelottavan tutun oloisia. Parin viikon kuluttua soitin lääkärille ja raportoin tilanteesta. Lääkärin mielestä ei kannattanut uusintakuvata ennen kuin olisi kulunut vähintään kuukausi koska röntgenmuutoksia ei ollut ensimmäisellä kerralla näkynyt. Myönnyin tähän. Huoli kuitenkin kasvoi päivien edetessä kun jalka ei osoittanut paranemisen merkkejä ja jo seuraavalla viikolla, 30.11. varasin uuden lääkäriajan uusia kuvia varten. Lääkärien koulutuspäivien vuoksi sain ajan vasta itsenäisyyspäivää edeltävälle maanantaille.

5.12.2016 – Taas lääkärissä. Samaan aikaan käyntimme kanssa siellä oli menossa jokin joukkoluustokuvaus ja lääkäri oli aluksi sitä mieltä että nyt on hieman hankala aika kuvata Naava. Sanoin kuitenkin haluavani kuvat nyt heti. Niinpä meidät kiilattiin pikapikaa väliin, ilman rauhoitusta. Olin avustamassa ja pätevän röntgenhoitajan ansiosta saatiin hyvät kuvat vaikka Naava olikin hereillä. Ja siellähän se näkyi, lyysis kolmannessa varvasluussa. Soimasin itseäni raskaasti aikailusta uusintakuvien kanssa – syöpä ei ollut vielä niin pitkällä kuin kesäkuussa oli ollut mutta kuitenkin pidemmällä kuin olin pelännyt. Miksi, oi miksi en ollut vaatinut päästä kuviin jo aikaisemmin? Sovimme kuitenkin lääkärin kanssa, että yritämme ensin sitä pelkän 3. varvasluun poistoa.

 

 photo WP_20161207_013_zpswgogkjn1.jpg

 

Leikkausta edeltävinä parina päivänä kävin Naavan kanssa hallilla treenailemassa tokoa kun rasitusvamman mahdollisuus oli suljettu pois. Kuukausi oli pidetty treenitaukoa ja edessä oli määrittelemättömän pituinen pätkä lisää. Ehkä jopa ikuinen? Otin videoita ja fiilisteltiin kunnolla. Naavasta ei mitenkään nähnyt sen olevan kipeä mutta tiesin että tassussa kasvoi paha mikä piti saada sieltä pois. Saatoin vain toivoa, että vielä päästäisiin jonain päivänä yhdessä tekemään. Tämä oli ainoa tie, ei ollut vaihtoehtoja.

9.12.2016 – leikkauspäivä. Naava oli päivän viimeinen potilas ja vielä unten mailla kun saavuin sitä noutamaan. Kuulemma leikkaus oli tehty kevyessä anestesiassa ja paikallispuudutuksessa. Heräte tuntui toimivan vähän hitaammin kuin normaalisti ja saatiin odotella tovi että neiti katsoi aiheelliseksi nousta jaloilleen autoon köpötelläkseen.  Vasta kotona tulin tutustuneeksi tarkemmin mukaan saamamme lääkitykseen ja hämmästyin, ettei Naavalle ollut annettu antibiootteja ja kipulääkettäkin oli vain vähän ja ohje antaa sitä ”3-5 päivän ajan”. Onneksi kipulääkettä oli kotona lisää, sillä sitä tarvittiin. Naava oli leikkauksen jälkeen todella kipeä kun puudutteen vaikutus haihtui ja lopulta sitä kipulääkettäkin meni pitkälle tammikuuhun saakka… mitä en onneksi tuolloin vielä tiennyt. Kesäkuun kokovarvasamputaatio oli pala kakkua siihen verrattuna mitä nyt tuleman piti.

 

 photo WP_20161211_001_zpsomr6bf23.jpg

 

19.12.2016 – tikkien poisto. Naava oli tähän mennessä alkanut käyttää jalkaansa jo aika mukavasti vaikka saattoikin välillä mennä vielä pätkiä kolmella jalalla. Kuulemma haavan pinta näytti ”hieman tulehtuneelta”. Edellenkään Naavalle ei kuitenkaan määrätty antibiootteja vaan sain ohjeen vain suihkutella haavaa.

Seuraavina päivinä haava näytti repsahtavan hieman auki ja erittävän kudosnestettä. Varvas oli myös selvästi kipeä ja Naava alkoi taas linkata enemmän. Tilanne huolestutti sen verran, että kävin hakemassa antibioottikuurin 22.12. kun joulun pyhätkin olivat tulossa. Seuraavat pari viikkoa suihkuttelinkin sitten varvasta kahdesti päivässä 5min putkeen, kuivailin, putsailin, virittelin ohuita roskilta ja lialta suojaavia sideharsotöppösiä sisätiloissa pidettäväksi ja nuolemisen estäviä sukkia yöajoiksi. Haava näytti väliin hieman paranevan, sitten ottavan taas takapakkia. Patologin lausuntoa ei kuulunut ja paranematon haava tuntui varmalta merkiltä siitä että kaikkea ei saatu pois. Nämä olivat tämän koko rupeaman pari väsyttävintä viikkoa. Ulkoilut rajattiin vain pieniin tarpeentekoköpöttelyihin ja elämä tuntui olevan pelkkää haavanhoitoa ja stressaamista. Hain antibioottikuurillekin jatkoa parin viikon jälkeen sillä haava oli edelleen auki eikä näyttänyt juuri paranevan.

 

 photo WP_20161224_002_zpssdrzryh3.jpg

Jouluaattona Naava oli tassuhaavastaan huolimatta täysin oma itsensä, kytisti jouluherkkuja ja ratsasi paketteja kuusen alta kuin pahainen kakara. Kuusi pitikin suojata kompostiaidalla, mitä ei ollakaan tehty sitten neidin pentuaikojen. Illalla kyseinen pikkuneiti olikin sitten aivan poikki kun viimein saattoi rauhoittua nukkumaan… <3 Joulu oli hyvä, kaikesta huolimatta.

 

 photo WP_20161231_003_zpsw5f3xa2p.jpg

Uutta vuottakin otettiin vastaan ketarat kohti taivasta. Vuosi vuodelta Naava suhtautuu paukkuihin paremmin, ensimmäiset raketit pitää paheksua mutta kun ne eivät siitä lopu niin sitten vedetään vain unta palloon.

2.1.2017 – patologin lausunto saapui. Huonot uutiset jotka eivät olleet mitään uutisia – jotain siellä oli. Hyvät uutiset – havaittu kasvainmuutos oli sen verran pieni, ettei siitä saatu täysin luotettavasti sanottua mikä se tarkalleen oli. Todennäköisyyksien valossa jälleen kuitenkin levyepiteelikarsinooma. Proksimaalireuna mikroskooppisesti tarkasteltuna puhdas. Tämä toi uutta toivoa ja näinä päivinä haavakin alkoi vihdoinkin osoittaa paranemisen merkkejä. Ryhdyimme tekemään pidempiä lenkkejä ja kipulääkkeen lopetin kokonaan 13.1., vähennettyäni annostusta sitä ennen joksikin aikaa puoleen painokilojen mukaisesta.

18.1.2017 – kontrollikäynnillä eläinlääkärissä. Halusin käydä näyttämässä haavan paranemista lääkärille ja samalla jutella jatkoseurannasta uusien syöpäesiintymien suhteen. Yksi mahdollisuus olisi kontrollikuvata säännöllisesti mutta koska ilman kipuoireita tuskin näkyy vielä röntgenmuutoksiakaan niin siitä tulisi todennäköisimmin vain turhaa rahanmenoa ja koiralle rauhoituksia ja röntgenaltistusta. Päätettiin siis edetä siis sillä linjalla, että jos tuntuu yhtään huolestuttavalta niin sitten kuvataan. Ja jos jotain hyvää pitää keksiä niin kuulemma lääkärikin oppi tästä sen, että kannattaa kuvata..

 

 photo WP_20170119_002_zpsxwrrcort.jpg

 

Kontrollikäynnin jälkeen olin hetken helpottunut ja huojentunut ja suunnittelin jopa hallikortin hankkimista jotta pääsisimme Naavan kanssa rentoutumaan ja tekemään jotain pientä ja kevyttä molempien mielen virkistykseksi. Kotosalla on tehty sairausloman aikana pientä tokotreeniä ja tutustuttu noseworkiin mutta onhan halli aina halli ja treenaamaan tottunut koira onnellisimmillaan kun pääsee tuttuihin ympyröihin tekemään jotain, vaikka vain nimellisesti. Huojennus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi sillä huomasin Naavan tassun kipuilevan jonkin verran etenkin rasituksen jälkeen (erityisesti ylläolevassa kuvassa tehty jäälenkki 19.1. kostautui).  Nyt teemme siis jälleen vain minimilenkityksiä, Naava käy kerran viikossa uimassa ja muuten koetetaan vain lepuuttaa ja parannella tassua. Toivottavasti kyse on vain kesken olevasta paranemisesta eikä siitä että varpaaseen jäi sittenkin vielä jotain muhimaan. Kestihän leikkaushaavan paraneminen pitkään ja tuntemuksia varpaassa on ihan varmasti vielä pitkän aikaa ihan jo siitäkin syystä.  Voin nyt kuitenkin ainoastaan seurailla tilannetta ja viedä Naavan taas lääkäriin mikäli tassu näyttää levosta huolimatta alkavan kipeytyä enemmän.

Ennen joulua alkanut painajainen siis jatkuu limbona hamaan tulevaisuuteen. Toivottavasti meille kuitenkin olisi vielä hyviäkin asioita luvassa!

 

 photo WP_20170119_004_zpsbfxjn4wr.jpg