Ihan tavallinen pieni koirani, silti ihmeellisin kaikista

Pitkä, raskas ensimmäinen kuukausi takana ilman Naavaa. Ajattelin, etten enää jaksaisi kirjoittaa tähän blogiin – että Naavan kuolinilmoitus jääköön loppukaneetiksi. Mutta ei tätä voi siihen jättää. Naava ansaitsee enemmän. Se ansaitsee sen, että kirjoitan ylös sen tarinan, meidän tarinamme. Niinpä istun vielä ainakin vielä kerran alas, käyn läpi vuosien varrella otettuja kuvia ja kirjoitan sen mikä minusta ulos tulee. Naavan tähden, meidän tähtemme.

© Tiina Karvonen

Naava ei ollut maailman näyttävin koira, ei maailman mieleenpainuvin koira – paitsi minulle. Se oli ihan tavallinen pieni snautserityttö, ei vaikea, ei hankala, ei millään tapaa erikoinen – paitsi minulle. Vain minä tiedän ne pienet arkipäiväiset jutut jotka tekivät Naavasta Naavan ja meistä Meidät. Vain minä voin kirjoittaa tämän tarinan. Ja siksi minun on se tehtävä. Tarina on sekava ja polveileva, myönnettäköön, mutta sellainen on mielenikin. Ikävä viiltää syvältä ja mieleen tulvii muistoja vailla selkeää logiikkaa. Naava on kaikkialla läsnä ja kuitenkin niin kipeästi poissa. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus eivät pääse sopuun keskenään.

Naava-pentu tassutteli taloon viisi kuukautta sen jälkeen kun minun oli ollut pakko luopua edellisestä snautseristani Epusta levyepiteelikarsinooman takia. Eppu oli ollut omana aikakautenaan kaikkeni, uskollinen ja luotettava ystävä ja lempeä enkelikoira jonka seurassa oli aina hyvä olla ja jonka kanssa sängyllä oli turvallista kölliä sen painautuessa kerälle polvitaipeisiini. Naavasta ei ollut tarkoituskaan tulla sen korvaajaa – yksikään koira ei voi koskaan korvata toista – mutta tyhjyyttään huutavaa koiran paikkaa elämässäni se tuli täyttämään ja pitämään minua pinnalla elämän tyrskyissä. Ja sen se teki kahdeksan vuoden ajan.

 

Naava ei koskaan halunnut maata polvitaipeissani tai ihan kiinni minussa, kuten Eppu teki, mutta lähelläni se halusi olla. Aina. Sopivan hajuraon päässä, aina kosketusetäisyydellä kun käteni ojensin. Jos erehdyin koskemaan liian kauan, se usein siirtyi mielenosoituksellisesti vähän kauemmaksi. Eihän hänen rauhaansa sopinut häiritä. Juuri tietyllä tapaa sai hetken rapsuttaa korvantaustaa tai sivellä otsaa silmien välistä, silloin silmät lupsuivat ja kieli lipoi vähän rannetta. Viimeisenä vuotena viikoittaiset hierontatuokiot ja päivittäiset venyttelyt olivat minun ja Naavan yhteistä laatuaikaa ja Naavan piti aina vähän möristä vastalauseeksi kun asetuttiin television ääreen istumaan ja hierontatuokio alkoi. Luulen kuitenkin, että sisimmässään Naa myös nautti näistä hetkistä. Mitään sellaista sitä ei kuitenkaan saanut koskaan myöntämään! Pikkuneiti Mör, lempinimi jonka annoin Naavalle muistaakseni joskus sen ensimmäisten juoksujen alla kun se oli erityisen kiukkuinen ja äreä. Naavan piti aina saada sanoa mielipiteensä vaikka se olikin aina pohjimmiltaan nöyrä ja taipuvainen olento. Epämieluisista asioista jurputtaminen oli Naavan oikeus josta se piti kiinni viimeiseen saakka ja minä sallin sille sen, koska tiesin että lupa vähän sanoa vastaan teki monista asioista sille loppupeleissä mieluisampia. Minä arvostin sitä, se arvosti minua.

 

Muistan, kun menimme ensimmäisen kerran katsomaan Naavaa paria viikkoa ennen luovutusikää ja ”vapaana” oli sillä hetkellä kaksi narttupentua. Naava tuntui näistä kahdesta heti omalta. Se touhusi enemmän omiaan kuin muut, kävi välillä moikkaamassa ja nuolaisemassa ehkä vähän nenästä ja meni taas. Tuli olo, että tuo voisi hyvinkin olla minun koirani ja meistä voisi tulla vielä ystävät. En väitä, että pentuaika olisi ollut helppoa, päinvastoin – kaltaiseni stressaaja murehti itsensä uuvuksiin totuttaessaan pentua yksinoloon ja muuhun arkikäytökseen. Mutta jälkikäteen ajatellen Naava oli oikeasti helppo pentu, kiltti ja mukautuvainen. Oikeasti yhteiselämämme alkoi kuitenkin vasta sitten kun Naa kasvoi aikuiseksi. Blogiakaan en alkanut kirjoittaa vasta kun se oli vuoden tai ehkä korkeintaan puoli. Surukseni olen nämä blogikirjoitukset hukannut, sillä kirjoitin silloin Vuodatukseen ja joitain vuosia sitten hävitin tilin ja tallensin sitä ennen sieltä kaiken omiin arkistoihini. En vain löydä näitä arkistoja enää mistään… mutta blogin aloittamisen ajankohta kertoo sen, milloin tunsin meistä tulleen Me. Hetken se otti mutta sitten se oli menoa.

 

 

Naava oli ensimmäinen ihan oma koirani, pennusta saakka itse kasvattamani ja koulimani. Sen tullessa taloon saatoin kuitenkaan tuskin uskoa, että uskaltaisin koskaan osallistua esim. tokokokeeseen. Salaisimmissa haaveissani siinsi ehkäpä kirjainyhdistelmä TK2 BH. Loppupeleissä juuri sen saimme – ja paljon enemmän. Pistin vuosien myötä Naavaan kaikki haaveeni ja toiveeni omasta harrastuskoirasta. Trimmasin ja esitin sen näyttelyissä, kävimme mätsäreissä, treenasimme tokoa, kisasimme, tutustuimme aina uusiin lajeihin ja etenimme niissä niin pitkälle kuin rahkeet riittivät. Tulokset itsessään eivät kuitenkaan ole tärkeitä, rakkaimpana muistoissa on yhteinen matka niitä tuloksia kohti. Treenit, leirit, kisamatkat, suoritukset, kaikki yhdessä koettu ilo ja riemu ja epätoivon hetket joiden ansiosta onnistumiset olivat aina arvokkaampia. Muut ihmiset, treeneissä ja lenkeillä käydyt keskustelut, kentän laidalla tirautetut ilon ja pettymyksen kyyneleet. Kaiken takana punaisena lankana se yhteys, joka voi olla vain koiran ja sen oman ihmisen välillä. Se sanaton kommunikaatio, luottamus ja molemminpuolinen arvostus. Naava oli ensimmäinen oma harrastuskoirani, sanoin – ja siten se oli enemmän kuin yksikään koira sitä ennen. Todennäköisesti se oli myös enemmän kuin yksikään koira sen jälkeen tulee olemaan. Vain yksi voi olla ensimmäinen, vain yhden kanssa voi tehdä asiat ensimmäistä kertaa ja kokea ensimmäistä kertaa sen yhteyden, näkymättömän langan, joka kytkee yhteen koirakon osapuolet. Arkinen elämä metsässä samoiluineen luo sekin yhteyttä, hyvää pohjaa jolle suhdetta rakentaa, mutta vasta yhdessä koirakkona toimiminen hioo suhteen koiran kanssa helmeksi. Naava luki minua ja minä sitä kuin avointa kirjaa. Me olimme todellakin Me, vaikka aina ei putkeen tietenkään mennytkään. Hauskaa meillä kuitenkin aina oli eikä Naavalle ikinä voinut olla mistään oikeasti vihainen. Miksi olisinkaan ollut? Koko ajan me olimme Me, yhdessä, emme koskaan toisiamme vastaan. Yhdessä onnistuimme ja yhdessä kaaduimme. Loppuun asti.

 

 

Harrastusuramme alkoi varsinaisesti siitä kun menimme perustottelevaisuuskurssille Naavan ollessa reilu puolivuotias. Kurssi kokoontui joka toinen viikko ja mietin, että sitä tahtia jaksaisin ehkä juuri ja juuri osallistua johonkin ohjattuun toimintaan… tuolloin katselin vielä ihmetellen ihmisiä, jotka treenasivat koirineen jotain useampana päivänä viikossa. Vähänpä tiesin! Tokoilua siis jatkettiin, ja ekat pari vuotta nykersimme Naavan kanssa jotain kentän nurkassa, Naava liinassa, kun muut koirat tekivät hienoja vauhtiliikkeitä etäällä omistajastaan. Jokunen itkukin ehkä joskus pääsi, kun tuntui ettei Naavan kanssa koskaan voida päästä samaan. Toiset koirat kiinnostivat aivan liikaa. Mutta en luovuttanut vaan jatkoimme sitä säälittävää räpellystämme. Ja alkoihan se tuottaa tulostakin – tosin veikkaan, että ikä ja sterilointi vaikuttivat hyvinkin paljon asiaan. Aloitimme myös agilityn, joka oli Naavasta todella hauskaa. Kaikki nämä tekijät yhdessä veivät meitä pikku hiljaa toivottuun suuntaan. Tokon rinnalle tulli agility ja niiden rinnalle peltojälki. Otettiin se BH:kin intensiivitreeniin ja se syksy, kun sitä varten treenattiin ja käytiin se BH suorittamassa, on mielessäni yksi parhaita ajanjaksojamme. Naava oli innokas, sain siihen ihan uudenlaisen vaihteen ja kontaktin ja kaikki tuntui yhtäkkiä alkavan loksahdella paikoilleen. Vuodet 2012-15 olivat meille parasta aikaa! Saatiin ne BH ja TK2 ja niiden lisäksi vielä kisattiin tokossa voittajaluokassa, haettiin pellolta FH1 ensimmäisenä snautserina Suomessa ja napattiinpa vielä yksi agilityn piirinmestaruuskin tuplanollalla. Tällä olisi auennut ovi myös seuraavan vuoden SM-kisoihin mutta agility oli osaltamme taputeltu. Sen olin Naavuskaiselleni velkaa, etten vienyt sitä äärirajoille jo muutenkin rankassa lajissa. Agility olikin loppupeleissä ainoa laji, josta eläköidyimme vapaaehtoisesti ja josta luopuminen oli helppoa.

 

 

Nyt haluaisin vain Naavan takaisin ja olisin valmis antamaan pois kaikki tuloksemme ja saavutuksemme jos vain olisimme saaneet vielä muutaman terveen vuoden – ja samalla nuo kaikki saavutukset ovat kuitenkin osa sitä, joka teki meistä Meidät ja yhteisestä ajastamme ainutlaatuista. Ne eivät itsessään merkitse mitään mutta ne toimivat muistutuksena siitä, mitä me olimme ja teimme. Ei kai sekään ihan vähän ole. Ja hei, ovathan ne ihania muistoja – se BH-kokeen mahtava fiilis ja kupla, johon pääsimme, se FH1-kokeen epätoivon kautta riemuun-tunnelma, Naavan viimeisenä syksynä yritykseksi jääneen FH2-kokeen valtava ilo ja onni koirasta joka taisteli ja teki töitä vaikeuksista huolimatta, epäusko agin piirinmestaruuden ratkettua… niitä muistoja ei kukaan voi viedä minulta pois. Ja Naava antoi ne minulle. Pieni rakas koirani, rakkain kaikista.

 

 

Kuten jo sanoin, Naava ei ollut koira joka kirvoittaa kentän laidalla ihastuksen huokauksia. Se ei jäänyt mieleen näyttävillä suorituksillaan, valovoimaisella persoonallaan tai eksentrisillä tempauksillaan. Se oli ihan tavallinen pieni koira. Vain minä tässä maailmassa tiesin ne kaikki pienet jutut, jotka tekivät Naavasta Naavan. Vain minä tunsin sen läpikotaisin. Ja niitä pieniä asioita, arkipäivän kommunikaatiota, kaipaan eniten. Kaipaan niin että sattuu. Kaipaan Naavan katsetta, sen maailman kauneimpia silmiä joille mikään tässä maailmassa ei voi vetää vertoja. Kaipaan sen tapaa livahtaa aina tilaisuuden tullen eteiseen tarkistamaan, olisiko patterin päällä kuivamassa lapasia tai sen omia tossuja joita sitten muka vaivihkaa kähveltää. Kaipaan sen tapaa maata vieressäni, kun luen sängyllä kirjaa, ja nousta nuolemaan naamaani ja mörisemään kylkeäni vasten kun päätän pistää kirjan pois ja ottaa silmälasit päästäni ottaakseni torkut. ”Hei ei nyt nukuta, nyt tehdään jotain yhdessä!”. Kaipaan sen tapaa nojailla kankkuaan seiniin ja huonekaluihin, takajalat usein hitusen ristissä. Kaipaan sen tapaa tulla joskus iltaisin mupeltamaan sänkyyn viereeni hetkeksi jotain lempileluaan ja hakemaan rapsutuksia – koira, joka muuten ei niin kosketuksesta perustanut. Kaipaan sen tapaa osallistua kukkien kastelemiseen ja tarkkailla kesäisin tomaattien kypsymistä parvekkeella. Kaipaan sitä, miten se joskus halusi kiivetä parvekkeella syliini katselemaan pihan tapahtumia. Kaipaan sitä, miltä tuntui kulkea sen kanssa metsässä. Kaipaan sitä, miltä se näytti tehdessään kanssani töitä, koko naama loistaen ja olemus huokuen intoa ja iloa. Kaipaan sitä, miten se repi rakasta palkkalapastaan kanssani. Kaipaan sitä, miten se kantoi pellolta loppupalkkana olleen narupallon kaula ylpeydestä kaarella autolle. Kaipaan sitä, miltä se tuntui vieressä seuratessaan, miltä se näytti juostessaan ruutuun, miltä lähtiessään noutokapulalle. Kaipaan yhdessä loppukesän ilta-auringossa pellolla viettämiämme hetkiä kun maailmassa oli kaikki hyvin. Kaipaan Naavan tuttua hahmoa makaamassa sohvan toisessa päässä kun istuin sohvapöydän ääressä tietokoneella tekemässä töitä tai kouluhommia. Kaipaan sitä, miten se raivostuttavasti alkoi rapistella pöydän alla johtokasoja kun olin sen mielestä tehnyt liian pitkään hommia ja se kaipasi huomiota ja ulkoilua. Kaipaan jopa sitä, miten se haukkui aina ovikellon, ulko-oven aukeamisen, pihaan ajavat autot ja kodissaan vierailevat ihmiset. Kaipaan Naavaa, omaa Pikkuistani, Maailman Parasta Tyttöä, niin hirvittävän paljon. Ja pelkään unohtavani jonain päivänä nuo sen pienet tavat vaikka kuinka vannon muistavani. Olen jopa kirjoittanut niitä ylös etten ikinä unohtaisi. Osan kirjoitan nyt ylös tähän, osan säilytän edelleen vain itselläni. Ihan kuten Naavakin oli vain minun ja yhteiset hetkemme olivat vain meidän. Jotain minun on kuitenkin päästettävä purskahtelemaan uloskin etten halkea ikävästä ja surusta joka on liian suuri kestää. Lukekoon ken haluaa ja jaksaa. Jos pääsit tänne asti, ilmeisesti halusit ja jaksoit. Ehkä Naava ja Me merkitsimme sinullekin jotain.

 

 

 

 

 

 

Viimeinen vuotemme oli sairastelun vuosi. Ensimmäisen levyepiteelikarsinooman jälkeen nousimme vielä, harrastimme ja elimme elämää lähes kuten ennenkin. Toisesta lähti kuitenkin liikkeelle kehityskulku josta ei koskaan enää noustu. Talven, kevään ja kesän aina elokuun alkuun saakka taistelin ja yritin, irroitin itsestäni kaikki voimat jotka suinkin irti sain ja yritin tehdä rakkaasta Naavuskaisestani vielä terveen. Taistelu oli kuitenkin toivoton. Lopulta kaikki tapahtui sitten nopeasti ja yllättäen, osittain suunnasta jota en osannut arvata. Vielä kolme viikkoa ennen lopetusta Naa juoksi metsässä kuin tuulispää pennun kanssa, joka oli paria viikkoa aikaisemmin tullut taloon. Sitten seurasi romahdus. Tuntuu niin kovin epäoikeudenmukaiselta, että kaikki loppui näin – ettei Naa saanutkaan niitä pitkiä ihania eläkepäiviä, joista olin haaveillut ja jotka se olisi ansainnut. Naavastahan piti tulla minulle se 15-vuotias teräsmuori. Ei sen pitänyt jättää minua keskenäni pennun kanssa vaan kasvattaa se rinnallaan aikuiseksi ja opettaa sille edes osa niistä pienistä hassuista tavoista jotka tekivät Naavasta Naavan. Ei sen pitänyt sairastua seitsemänvuotiaana ja olla poissa vähän kahdeksanvuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Ei vain kerta kaikkiaan pitänyt. Mutta niin vain kävi. Olen surullinen, olen katkera, olen hieman peloissani ilman Naavaa tukenani ja varjonani. Ja minulla on ihan hirveä ikävä <3.

 

© Tiina Karvonen

 

Kiitos Naava kaikesta. Mitään en kadu, kaikkein vähiten sitä että valitsin sinut ja sinä minut. Voi miten me tanssimme!

(..ja ei, vielä en kykene käymään kaikkia kuvia vuosien varrelta tarkasti läpi. Poimin sieltä täältä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa että pystyn. Kuvia onneksi riittää, niin omia kuin muiden ottamia. Ehkä tämäkään ei ollut siis vielä viimeinen postaus tähän blogiin – tai sitten oli. Aika näyttää.)

Mainokset

Kommentointi on suljettu.