Ihan tavallinen pieni koirani, silti ihmeellisin kaikista

Pitkä, raskas ensimmäinen kuukausi takana ilman Naavaa. Ajattelin, etten enää jaksaisi kirjoittaa tähän blogiin – että Naavan kuolinilmoitus jääköön loppukaneetiksi. Mutta ei tätä voi siihen jättää. Naava ansaitsee enemmän. Se ansaitsee sen, että kirjoitan ylös sen tarinan, meidän tarinamme. Niinpä istun vielä ainakin vielä kerran alas, käyn läpi vuosien varrella otettuja kuvia ja kirjoitan sen mikä minusta ulos tulee. Naavan tähden, meidän tähtemme.

© Tiina Karvonen

Naava ei ollut maailman näyttävin koira, ei maailman mieleenpainuvin koira – paitsi minulle. Se oli ihan tavallinen pieni snautserityttö, ei vaikea, ei hankala, ei millään tapaa erikoinen – paitsi minulle. Vain minä tiedän ne pienet arkipäiväiset jutut jotka tekivät Naavasta Naavan ja meistä Meidät. Vain minä voin kirjoittaa tämän tarinan. Ja siksi minun on se tehtävä. Tarina on sekava ja polveileva, myönnettäköön, mutta sellainen on mielenikin. Ikävä viiltää syvältä ja mieleen tulvii muistoja vailla selkeää logiikkaa. Naava on kaikkialla läsnä ja kuitenkin niin kipeästi poissa. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus eivät pääse sopuun keskenään.

Naava-pentu tassutteli taloon viisi kuukautta sen jälkeen kun minun oli ollut pakko luopua edellisestä snautseristani Epusta levyepiteelikarsinooman takia. Eppu oli ollut omana aikakautenaan kaikkeni, uskollinen ja luotettava ystävä ja lempeä enkelikoira jonka seurassa oli aina hyvä olla ja jonka kanssa sängyllä oli turvallista kölliä sen painautuessa kerälle polvitaipeisiini. Naavasta ei ollut tarkoituskaan tulla sen korvaajaa – yksikään koira ei voi koskaan korvata toista – mutta tyhjyyttään huutavaa koiran paikkaa elämässäni se tuli täyttämään ja pitämään minua pinnalla elämän tyrskyissä. Ja sen se teki kahdeksan vuoden ajan.

 

Naava ei koskaan halunnut maata polvitaipeissani tai ihan kiinni minussa, kuten Eppu teki, mutta lähelläni se halusi olla. Aina. Sopivan hajuraon päässä, aina kosketusetäisyydellä kun käteni ojensin. Jos erehdyin koskemaan liian kauan, se usein siirtyi mielenosoituksellisesti vähän kauemmaksi. Eihän hänen rauhaansa sopinut häiritä. Juuri tietyllä tapaa sai hetken rapsuttaa korvantaustaa tai sivellä otsaa silmien välistä, silloin silmät lupsuivat ja kieli lipoi vähän rannetta. Viimeisenä vuotena viikoittaiset hierontatuokiot ja päivittäiset venyttelyt olivat minun ja Naavan yhteistä laatuaikaa ja Naavan piti aina vähän möristä vastalauseeksi kun asetuttiin television ääreen istumaan ja hierontatuokio alkoi. Luulen kuitenkin, että sisimmässään Naa myös nautti näistä hetkistä. Mitään sellaista sitä ei kuitenkaan saanut koskaan myöntämään! Pikkuneiti Mör, lempinimi jonka annoin Naavalle muistaakseni joskus sen ensimmäisten juoksujen alla kun se oli erityisen kiukkuinen ja äreä. Naavan piti aina saada sanoa mielipiteensä vaikka se olikin aina pohjimmiltaan nöyrä ja taipuvainen olento. Epämieluisista asioista jurputtaminen oli Naavan oikeus josta se piti kiinni viimeiseen saakka ja minä sallin sille sen, koska tiesin että lupa vähän sanoa vastaan teki monista asioista sille loppupeleissä mieluisampia. Minä arvostin sitä, se arvosti minua.

 

Muistan, kun menimme ensimmäisen kerran katsomaan Naavaa paria viikkoa ennen luovutusikää ja ”vapaana” oli sillä hetkellä kaksi narttupentua. Naava tuntui näistä kahdesta heti omalta. Se touhusi enemmän omiaan kuin muut, kävi välillä moikkaamassa ja nuolaisemassa ehkä vähän nenästä ja meni taas. Tuli olo, että tuo voisi hyvinkin olla minun koirani ja meistä voisi tulla vielä ystävät. En väitä, että pentuaika olisi ollut helppoa, päinvastoin – kaltaiseni stressaaja murehti itsensä uuvuksiin totuttaessaan pentua yksinoloon ja muuhun arkikäytökseen. Mutta jälkikäteen ajatellen Naava oli oikeasti helppo pentu, kiltti ja mukautuvainen. Oikeasti yhteiselämämme alkoi kuitenkin vasta sitten kun Naa kasvoi aikuiseksi. Blogiakaan en alkanut kirjoittaa vasta kun se oli vuoden tai ehkä korkeintaan puoli. Surukseni olen nämä blogikirjoitukset hukannut, sillä kirjoitin silloin Vuodatukseen ja joitain vuosia sitten hävitin tilin ja tallensin sitä ennen sieltä kaiken omiin arkistoihini. En vain löydä näitä arkistoja enää mistään… mutta blogin aloittamisen ajankohta kertoo sen, milloin tunsin meistä tulleen Me. Hetken se otti mutta sitten se oli menoa.

 

 

Naava oli ensimmäinen ihan oma koirani, pennusta saakka itse kasvattamani ja koulimani. Sen tullessa taloon saatoin kuitenkaan tuskin uskoa, että uskaltaisin koskaan osallistua esim. tokokokeeseen. Salaisimmissa haaveissani siinsi ehkäpä kirjainyhdistelmä TK2 BH. Loppupeleissä juuri sen saimme – ja paljon enemmän. Pistin vuosien myötä Naavaan kaikki haaveeni ja toiveeni omasta harrastuskoirasta. Trimmasin ja esitin sen näyttelyissä, kävimme mätsäreissä, treenasimme tokoa, kisasimme, tutustuimme aina uusiin lajeihin ja etenimme niissä niin pitkälle kuin rahkeet riittivät. Tulokset itsessään eivät kuitenkaan ole tärkeitä, rakkaimpana muistoissa on yhteinen matka niitä tuloksia kohti. Treenit, leirit, kisamatkat, suoritukset, kaikki yhdessä koettu ilo ja riemu ja epätoivon hetket joiden ansiosta onnistumiset olivat aina arvokkaampia. Muut ihmiset, treeneissä ja lenkeillä käydyt keskustelut, kentän laidalla tirautetut ilon ja pettymyksen kyyneleet. Kaiken takana punaisena lankana se yhteys, joka voi olla vain koiran ja sen oman ihmisen välillä. Se sanaton kommunikaatio, luottamus ja molemminpuolinen arvostus. Naava oli ensimmäinen oma harrastuskoirani, sanoin – ja siten se oli enemmän kuin yksikään koira sitä ennen. Todennäköisesti se oli myös enemmän kuin yksikään koira sen jälkeen tulee olemaan. Vain yksi voi olla ensimmäinen, vain yhden kanssa voi tehdä asiat ensimmäistä kertaa ja kokea ensimmäistä kertaa sen yhteyden, näkymättömän langan, joka kytkee yhteen koirakon osapuolet. Arkinen elämä metsässä samoiluineen luo sekin yhteyttä, hyvää pohjaa jolle suhdetta rakentaa, mutta vasta yhdessä koirakkona toimiminen hioo suhteen koiran kanssa helmeksi. Naava luki minua ja minä sitä kuin avointa kirjaa. Me olimme todellakin Me, vaikka aina ei putkeen tietenkään mennytkään. Hauskaa meillä kuitenkin aina oli eikä Naavalle ikinä voinut olla mistään oikeasti vihainen. Miksi olisinkaan ollut? Koko ajan me olimme Me, yhdessä, emme koskaan toisiamme vastaan. Yhdessä onnistuimme ja yhdessä kaaduimme. Loppuun asti.

 

 

Harrastusuramme alkoi varsinaisesti siitä kun menimme perustottelevaisuuskurssille Naavan ollessa reilu puolivuotias. Kurssi kokoontui joka toinen viikko ja mietin, että sitä tahtia jaksaisin ehkä juuri ja juuri osallistua johonkin ohjattuun toimintaan… tuolloin katselin vielä ihmetellen ihmisiä, jotka treenasivat koirineen jotain useampana päivänä viikossa. Vähänpä tiesin! Tokoilua siis jatkettiin, ja ekat pari vuotta nykersimme Naavan kanssa jotain kentän nurkassa, Naava liinassa, kun muut koirat tekivät hienoja vauhtiliikkeitä etäällä omistajastaan. Jokunen itkukin ehkä joskus pääsi, kun tuntui ettei Naavan kanssa koskaan voida päästä samaan. Toiset koirat kiinnostivat aivan liikaa. Mutta en luovuttanut vaan jatkoimme sitä säälittävää räpellystämme. Ja alkoihan se tuottaa tulostakin – tosin veikkaan, että ikä ja sterilointi vaikuttivat hyvinkin paljon asiaan. Aloitimme myös agilityn, joka oli Naavasta todella hauskaa. Kaikki nämä tekijät yhdessä veivät meitä pikku hiljaa toivottuun suuntaan. Tokon rinnalle tulli agility ja niiden rinnalle peltojälki. Otettiin se BH:kin intensiivitreeniin ja se syksy, kun sitä varten treenattiin ja käytiin se BH suorittamassa, on mielessäni yksi parhaita ajanjaksojamme. Naava oli innokas, sain siihen ihan uudenlaisen vaihteen ja kontaktin ja kaikki tuntui yhtäkkiä alkavan loksahdella paikoilleen. Vuodet 2012-15 olivat meille parasta aikaa! Saatiin ne BH ja TK2 ja niiden lisäksi vielä kisattiin tokossa voittajaluokassa, haettiin pellolta FH1 ensimmäisenä snautserina Suomessa ja napattiinpa vielä yksi agilityn piirinmestaruuskin tuplanollalla. Tällä olisi auennut ovi myös seuraavan vuoden SM-kisoihin mutta agility oli osaltamme taputeltu. Sen olin Naavuskaiselleni velkaa, etten vienyt sitä äärirajoille jo muutenkin rankassa lajissa. Agility olikin loppupeleissä ainoa laji, josta eläköidyimme vapaaehtoisesti ja josta luopuminen oli helppoa.

 

 

Nyt haluaisin vain Naavan takaisin ja olisin valmis antamaan pois kaikki tuloksemme ja saavutuksemme jos vain olisimme saaneet vielä muutaman terveen vuoden – ja samalla nuo kaikki saavutukset ovat kuitenkin osa sitä, joka teki meistä Meidät ja yhteisestä ajastamme ainutlaatuista. Ne eivät itsessään merkitse mitään mutta ne toimivat muistutuksena siitä, mitä me olimme ja teimme. Ei kai sekään ihan vähän ole. Ja hei, ovathan ne ihania muistoja – se BH-kokeen mahtava fiilis ja kupla, johon pääsimme, se FH1-kokeen epätoivon kautta riemuun-tunnelma, Naavan viimeisenä syksynä yritykseksi jääneen FH2-kokeen valtava ilo ja onni koirasta joka taisteli ja teki töitä vaikeuksista huolimatta, epäusko agin piirinmestaruuden ratkettua… niitä muistoja ei kukaan voi viedä minulta pois. Ja Naava antoi ne minulle. Pieni rakas koirani, rakkain kaikista.

 

 

Kuten jo sanoin, Naava ei ollut koira joka kirvoittaa kentän laidalla ihastuksen huokauksia. Se ei jäänyt mieleen näyttävillä suorituksillaan, valovoimaisella persoonallaan tai eksentrisillä tempauksillaan. Se oli ihan tavallinen pieni koira. Vain minä tässä maailmassa tiesin ne kaikki pienet jutut, jotka tekivät Naavasta Naavan. Vain minä tunsin sen läpikotaisin. Ja niitä pieniä asioita, arkipäivän kommunikaatiota, kaipaan eniten. Kaipaan niin että sattuu. Kaipaan Naavan katsetta, sen maailman kauneimpia silmiä joille mikään tässä maailmassa ei voi vetää vertoja. Kaipaan sen tapaa livahtaa aina tilaisuuden tullen eteiseen tarkistamaan, olisiko patterin päällä kuivamassa lapasia tai sen omia tossuja joita sitten muka vaivihkaa kähveltää. Kaipaan sen tapaa maata vieressäni, kun luen sängyllä kirjaa, ja nousta nuolemaan naamaani ja mörisemään kylkeäni vasten kun päätän pistää kirjan pois ja ottaa silmälasit päästäni ottaakseni torkut. ”Hei ei nyt nukuta, nyt tehdään jotain yhdessä!”. Kaipaan sen tapaa nojailla kankkuaan seiniin ja huonekaluihin, takajalat usein hitusen ristissä. Kaipaan sen tapaa tulla joskus iltaisin mupeltamaan sänkyyn viereeni hetkeksi jotain lempileluaan ja hakemaan rapsutuksia – koira, joka muuten ei niin kosketuksesta perustanut. Kaipaan sen tapaa osallistua kukkien kastelemiseen ja tarkkailla kesäisin tomaattien kypsymistä parvekkeella. Kaipaan sitä, miten se joskus halusi kiivetä parvekkeella syliini katselemaan pihan tapahtumia. Kaipaan sitä, miltä tuntui kulkea sen kanssa metsässä. Kaipaan sitä, miltä se näytti tehdessään kanssani töitä, koko naama loistaen ja olemus huokuen intoa ja iloa. Kaipaan sitä, miten se repi rakasta palkkalapastaan kanssani. Kaipaan sitä, miten se kantoi pellolta loppupalkkana olleen narupallon kaula ylpeydestä kaarella autolle. Kaipaan sitä, miltä se tuntui vieressä seuratessaan, miltä se näytti juostessaan ruutuun, miltä lähtiessään noutokapulalle. Kaipaan yhdessä loppukesän ilta-auringossa pellolla viettämiämme hetkiä kun maailmassa oli kaikki hyvin. Kaipaan Naavan tuttua hahmoa makaamassa sohvan toisessa päässä kun istuin sohvapöydän ääressä tietokoneella tekemässä töitä tai kouluhommia. Kaipaan sitä, miten se raivostuttavasti alkoi rapistella pöydän alla johtokasoja kun olin sen mielestä tehnyt liian pitkään hommia ja se kaipasi huomiota ja ulkoilua. Kaipaan jopa sitä, miten se haukkui aina ovikellon, ulko-oven aukeamisen, pihaan ajavat autot ja kodissaan vierailevat ihmiset. Kaipaan Naavaa, omaa Pikkuistani, Maailman Parasta Tyttöä, niin hirvittävän paljon. Ja pelkään unohtavani jonain päivänä nuo sen pienet tavat vaikka kuinka vannon muistavani. Olen jopa kirjoittanut niitä ylös etten ikinä unohtaisi. Osan kirjoitan nyt ylös tähän, osan säilytän edelleen vain itselläni. Ihan kuten Naavakin oli vain minun ja yhteiset hetkemme olivat vain meidän. Jotain minun on kuitenkin päästettävä purskahtelemaan uloskin etten halkea ikävästä ja surusta joka on liian suuri kestää. Lukekoon ken haluaa ja jaksaa. Jos pääsit tänne asti, ilmeisesti halusit ja jaksoit. Ehkä Naava ja Me merkitsimme sinullekin jotain.

 

 

 

 

 

 

Viimeinen vuotemme oli sairastelun vuosi. Ensimmäisen levyepiteelikarsinooman jälkeen nousimme vielä, harrastimme ja elimme elämää lähes kuten ennenkin. Toisesta lähti kuitenkin liikkeelle kehityskulku josta ei koskaan enää noustu. Talven, kevään ja kesän aina elokuun alkuun saakka taistelin ja yritin, irroitin itsestäni kaikki voimat jotka suinkin irti sain ja yritin tehdä rakkaasta Naavuskaisestani vielä terveen. Taistelu oli kuitenkin toivoton. Lopulta kaikki tapahtui sitten nopeasti ja yllättäen, osittain suunnasta jota en osannut arvata. Vielä kolme viikkoa ennen lopetusta Naa juoksi metsässä kuin tuulispää pennun kanssa, joka oli paria viikkoa aikaisemmin tullut taloon. Sitten seurasi romahdus. Tuntuu niin kovin epäoikeudenmukaiselta, että kaikki loppui näin – ettei Naa saanutkaan niitä pitkiä ihania eläkepäiviä, joista olin haaveillut ja jotka se olisi ansainnut. Naavastahan piti tulla minulle se 15-vuotias teräsmuori. Ei sen pitänyt jättää minua keskenäni pennun kanssa vaan kasvattaa se rinnallaan aikuiseksi ja opettaa sille edes osa niistä pienistä hassuista tavoista jotka tekivät Naavasta Naavan. Ei sen pitänyt sairastua seitsemänvuotiaana ja olla poissa vähän kahdeksanvuotissyntymäpäiviensä jälkeen. Ei vain kerta kaikkiaan pitänyt. Mutta niin vain kävi. Olen surullinen, olen katkera, olen hieman peloissani ilman Naavaa tukenani ja varjonani. Ja minulla on ihan hirveä ikävä <3.

 

© Tiina Karvonen

 

Kiitos Naava kaikesta. Mitään en kadu, kaikkein vähiten sitä että valitsin sinut ja sinä minut. Voi miten me tanssimme!

(..ja ei, vielä en kykene käymään kaikkia kuvia vuosien varrelta tarkasti läpi. Poimin sieltä täältä. Ehkä sekin päivä vielä koittaa että pystyn. Kuvia onneksi riittää, niin omia kuin muiden ottamia. Ehkä tämäkään ei ollut siis vielä viimeinen postaus tähän blogiin – tai sitten oli. Aika näyttää.)

Mainokset
Kommentit pois päältä artikkelissa Ihan tavallinen pieni koirani, silti ihmeellisin kaikista Kategoria(t): Uncategorized

Painajainen ennen joulua

Parin-kolmen viime kuukauden aikana on monesti pyörinyt päässä että pitäisi kai kirjoittaa tännekin mitä meille kuuluu. Jo jonkin aikaa tämä postaus on lojunut luonnoksissa mutta olen kuitenkin aina lykännyt sen julkaisemista ja päättänyt rustata raportin valmiiksi vasta sitten kun on päästy selville vesille. Pikkuhiljaa kuitenkin on alkanut tuntua siltä ettei sellaista päivää enää tulekaan tai että en ainakaan sitä tunnista jos se eteen tulee. Sama kai siis julkaista tämä nyt.

8.11.2016 – Olin viemässä Naavaa hierottavaksi, kun se autosta sitä nostaessani alkoikin huutaa ja pidellä vasenta takajalkaansa ylhäällä. Ei halunnut varata jalalle painoaan pitkään aikaan ja sittenkin eteni vain linkaten ja oli selvästi kipeä. Naava on aina ollut herkkä tassuistaan ja draamaillut pikkujutuista hyvinkin herkästi mutta tämä oli selvästi aito juttu. En tiedä yhtään, mitä autosta nostaessani kävi – minusta jalka ei osunut mihinkään mutta ihan varma en voi olla. Halusin kuitenkin heti eläinlääkäriin, sillä kyseessä oli sama jalka josta kesällä oli syövän vuoksi amputoitu varvas. Väkisinkin mieleen hiipi pelko että nyt mennään taas.

 

 photo WP_20161109_001_zpsq2gokdkb.jpg

9.11.2016 – Eläinlääkärissä. Röngenkuvissa ei näkynyt mitään erikoista, mikä oli huojentava tieto tässä vaiheessa. Etenimme siis kipulääkekuurilla ja venähdysdiagnoosilla – ovathan jäljellä olevat varpaat kovemmalla rasituksella kun jalasta puuttuu jo yksi. Jos kipu ei hellittäisi tai pahenisi kipulääkekuurin aikana harkittaisiin uusia röntgenkuvia tai jopa tietokonetomografiaa, jolla saataisiin paremmin  selville mm. nivelsidevauriot. Ja jos siellä olisikin uusi syöpä, niin se voitaisiin vielä saada kiinni sen verran ajoissa että selviäisimme pelkän 3. varvasluun amputaatiolla jolloin antura saataisiin säästettyä ja näin ollen vielä kohtalaisen toimiva varvas. Tämä oli toiveita herättävä ajatus.

Kipulääkkeellä Naavan oireilu lieveni parin viikon aikana muttei poistunut. Varvas/varpaat (yksi vai kaksi, sekin oli vähän epäselvää) olivat edelleen kipeitä mutteivät yhtään turvonneita. Naava ei myöskään ontunut enää. Muuten oireet olivat pelottavan tutun oloisia. Parin viikon kuluttua soitin lääkärille ja raportoin tilanteesta. Lääkärin mielestä ei kannattanut uusintakuvata ennen kuin olisi kulunut vähintään kuukausi koska röntgenmuutoksia ei ollut ensimmäisellä kerralla näkynyt. Myönnyin tähän. Huoli kuitenkin kasvoi päivien edetessä kun jalka ei osoittanut paranemisen merkkejä ja jo seuraavalla viikolla, 30.11. varasin uuden lääkäriajan uusia kuvia varten. Lääkärien koulutuspäivien vuoksi sain ajan vasta itsenäisyyspäivää edeltävälle maanantaille.

5.12.2016 – Taas lääkärissä. Samaan aikaan käyntimme kanssa siellä oli menossa jokin joukkoluustokuvaus ja lääkäri oli aluksi sitä mieltä että nyt on hieman hankala aika kuvata Naava. Sanoin kuitenkin haluavani kuvat nyt heti. Niinpä meidät kiilattiin pikapikaa väliin, ilman rauhoitusta. Olin avustamassa ja pätevän röntgenhoitajan ansiosta saatiin hyvät kuvat vaikka Naava olikin hereillä. Ja siellähän se näkyi, lyysis kolmannessa varvasluussa. Soimasin itseäni raskaasti aikailusta uusintakuvien kanssa – syöpä ei ollut vielä niin pitkällä kuin kesäkuussa oli ollut mutta kuitenkin pidemmällä kuin olin pelännyt. Miksi, oi miksi en ollut vaatinut päästä kuviin jo aikaisemmin? Sovimme kuitenkin lääkärin kanssa, että yritämme ensin sitä pelkän 3. varvasluun poistoa.

 

 photo WP_20161207_013_zpswgogkjn1.jpg

 

Leikkausta edeltävinä parina päivänä kävin Naavan kanssa hallilla treenailemassa tokoa kun rasitusvamman mahdollisuus oli suljettu pois. Kuukausi oli pidetty treenitaukoa ja edessä oli määrittelemättömän pituinen pätkä lisää. Ehkä jopa ikuinen? Otin videoita ja fiilisteltiin kunnolla. Naavasta ei mitenkään nähnyt sen olevan kipeä mutta tiesin että tassussa kasvoi paha mikä piti saada sieltä pois. Saatoin vain toivoa, että vielä päästäisiin jonain päivänä yhdessä tekemään. Tämä oli ainoa tie, ei ollut vaihtoehtoja.

9.12.2016 – leikkauspäivä. Naava oli päivän viimeinen potilas ja vielä unten mailla kun saavuin sitä noutamaan. Kuulemma leikkaus oli tehty kevyessä anestesiassa ja paikallispuudutuksessa. Heräte tuntui toimivan vähän hitaammin kuin normaalisti ja saatiin odotella tovi että neiti katsoi aiheelliseksi nousta jaloilleen autoon köpötelläkseen.  Vasta kotona tulin tutustuneeksi tarkemmin mukaan saamamme lääkitykseen ja hämmästyin, ettei Naavalle ollut annettu antibiootteja ja kipulääkettäkin oli vain vähän ja ohje antaa sitä ”3-5 päivän ajan”. Onneksi kipulääkettä oli kotona lisää, sillä sitä tarvittiin. Naava oli leikkauksen jälkeen todella kipeä kun puudutteen vaikutus haihtui ja lopulta sitä kipulääkettäkin meni pitkälle tammikuuhun saakka… mitä en onneksi tuolloin vielä tiennyt. Kesäkuun kokovarvasamputaatio oli pala kakkua siihen verrattuna mitä nyt tuleman piti.

 

 photo WP_20161211_001_zpsomr6bf23.jpg

 

19.12.2016 – tikkien poisto. Naava oli tähän mennessä alkanut käyttää jalkaansa jo aika mukavasti vaikka saattoikin välillä mennä vielä pätkiä kolmella jalalla. Kuulemma haavan pinta näytti ”hieman tulehtuneelta”. Edellenkään Naavalle ei kuitenkaan määrätty antibiootteja vaan sain ohjeen vain suihkutella haavaa.

Seuraavina päivinä haava näytti repsahtavan hieman auki ja erittävän kudosnestettä. Varvas oli myös selvästi kipeä ja Naava alkoi taas linkata enemmän. Tilanne huolestutti sen verran, että kävin hakemassa antibioottikuurin 22.12. kun joulun pyhätkin olivat tulossa. Seuraavat pari viikkoa suihkuttelinkin sitten varvasta kahdesti päivässä 5min putkeen, kuivailin, putsailin, virittelin ohuita roskilta ja lialta suojaavia sideharsotöppösiä sisätiloissa pidettäväksi ja nuolemisen estäviä sukkia yöajoiksi. Haava näytti väliin hieman paranevan, sitten ottavan taas takapakkia. Patologin lausuntoa ei kuulunut ja paranematon haava tuntui varmalta merkiltä siitä että kaikkea ei saatu pois. Nämä olivat tämän koko rupeaman pari väsyttävintä viikkoa. Ulkoilut rajattiin vain pieniin tarpeentekoköpöttelyihin ja elämä tuntui olevan pelkkää haavanhoitoa ja stressaamista. Hain antibioottikuurillekin jatkoa parin viikon jälkeen sillä haava oli edelleen auki eikä näyttänyt juuri paranevan.

 

 photo WP_20161224_002_zpssdrzryh3.jpg

Jouluaattona Naava oli tassuhaavastaan huolimatta täysin oma itsensä, kytisti jouluherkkuja ja ratsasi paketteja kuusen alta kuin pahainen kakara. Kuusi pitikin suojata kompostiaidalla, mitä ei ollakaan tehty sitten neidin pentuaikojen. Illalla kyseinen pikkuneiti olikin sitten aivan poikki kun viimein saattoi rauhoittua nukkumaan… <3 Joulu oli hyvä, kaikesta huolimatta.

 

 photo WP_20161231_003_zpsw5f3xa2p.jpg

Uutta vuottakin otettiin vastaan ketarat kohti taivasta. Vuosi vuodelta Naava suhtautuu paukkuihin paremmin, ensimmäiset raketit pitää paheksua mutta kun ne eivät siitä lopu niin sitten vedetään vain unta palloon.

2.1.2017 – patologin lausunto saapui. Huonot uutiset jotka eivät olleet mitään uutisia – jotain siellä oli. Hyvät uutiset – havaittu kasvainmuutos oli sen verran pieni, ettei siitä saatu täysin luotettavasti sanottua mikä se tarkalleen oli. Todennäköisyyksien valossa jälleen kuitenkin levyepiteelikarsinooma. Proksimaalireuna mikroskooppisesti tarkasteltuna puhdas. Tämä toi uutta toivoa ja näinä päivinä haavakin alkoi vihdoinkin osoittaa paranemisen merkkejä. Ryhdyimme tekemään pidempiä lenkkejä ja kipulääkkeen lopetin kokonaan 13.1., vähennettyäni annostusta sitä ennen joksikin aikaa puoleen painokilojen mukaisesta.

18.1.2017 – kontrollikäynnillä eläinlääkärissä. Halusin käydä näyttämässä haavan paranemista lääkärille ja samalla jutella jatkoseurannasta uusien syöpäesiintymien suhteen. Yksi mahdollisuus olisi kontrollikuvata säännöllisesti mutta koska ilman kipuoireita tuskin näkyy vielä röntgenmuutoksiakaan niin siitä tulisi todennäköisimmin vain turhaa rahanmenoa ja koiralle rauhoituksia ja röntgenaltistusta. Päätettiin siis edetä siis sillä linjalla, että jos tuntuu yhtään huolestuttavalta niin sitten kuvataan. Ja jos jotain hyvää pitää keksiä niin kuulemma lääkärikin oppi tästä sen, että kannattaa kuvata..

 

 photo WP_20170119_002_zpsxwrrcort.jpg

 

Kontrollikäynnin jälkeen olin hetken helpottunut ja huojentunut ja suunnittelin jopa hallikortin hankkimista jotta pääsisimme Naavan kanssa rentoutumaan ja tekemään jotain pientä ja kevyttä molempien mielen virkistykseksi. Kotosalla on tehty sairausloman aikana pientä tokotreeniä ja tutustuttu noseworkiin mutta onhan halli aina halli ja treenaamaan tottunut koira onnellisimmillaan kun pääsee tuttuihin ympyröihin tekemään jotain, vaikka vain nimellisesti. Huojennus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi sillä huomasin Naavan tassun kipuilevan jonkin verran etenkin rasituksen jälkeen (erityisesti ylläolevassa kuvassa tehty jäälenkki 19.1. kostautui).  Nyt teemme siis jälleen vain minimilenkityksiä, Naava käy kerran viikossa uimassa ja muuten koetetaan vain lepuuttaa ja parannella tassua. Toivottavasti kyse on vain kesken olevasta paranemisesta eikä siitä että varpaaseen jäi sittenkin vielä jotain muhimaan. Kestihän leikkaushaavan paraneminen pitkään ja tuntemuksia varpaassa on ihan varmasti vielä pitkän aikaa ihan jo siitäkin syystä.  Voin nyt kuitenkin ainoastaan seurailla tilannetta ja viedä Naavan taas lääkäriin mikäli tassu näyttää levosta huolimatta alkavan kipeytyä enemmän.

Ennen joulua alkanut painajainen siis jatkuu limbona hamaan tulevaisuuteen. Toivottavasti meille kuitenkin olisi vielä hyviäkin asioita luvassa!

 

 photo WP_20170119_004_zpsbfxjn4wr.jpg

 

 

 

Pikku taistelija

Kesän jälkitreeneistäkään en ole tullut tänne kirjoitelleeksi. Treenattu kuitenkin on. Ehkä ei niin paljon kuin olisi aiheellista mutta jotain on yritetty. Välillä on ollut erittäinkin hyvän näköisiä treenijaksoja ja sitten homma on taas hajoillut sieltä sun täältä. Välillä Naavan kulmatyöskentely on ollut hienoa ja tarkkaa mutta suurimmaksi osaksi siellä on menty edelleen turhan paljon jalat eikä nenä edellä. Välillä annoin Naavalle tästä tiukempaakin palautetta. Lopulta olen päätynyt olemaan tyytyväinen siihenkin, että Naava vähän pyörii ja hakee kulmissa – niin kauan kuin sillä kuitenkin on joku maltti hommassa mukana ja asenne pysyy kasassa ja nenä maassa. Mitään paniikissa säntäilyä en halua. Mutta tasapainoiluahan se on koko ajan, herkkä laji kun on kyseessä. Naava onneksi kestää myös sanomista, kunhan se tulee aiheesta ja vastapainoksi tulee sitten kehuja ja ylistystä kun homma menee niin kuin pitää.

 

 photo WP_20161001_004_m_zpsjx906xph.jpg

 

Kesällä kyselin syksyn FH-kokeiden perään ja sain tietää että sellainen olisi suunnitteilla. Tavoite kisata kakkosluokassa tuntui melko utopistiselta mutta koska kukaan ei tyrmännyt tätä varovaista ideaa niin sitä kohti lähdettiin. Kulmatyöskentelyn ohessa loppukesän ja alkusyksyn aikana kiinnitettiin ekstrahuomiota ilmaisuihin. Joskus viime kesänä oli vaihe, että Naava suhtautui vähän liiankin innolla esineisiin ja pisti koheltaen menemään esineenkuvat silmissä vilkkuen. Silloin vähennettiin esineiden merkitystä ja lisättiin jäljelle ruokaa. Lopputulos: ilmaisee kyllä, mutta vähän hajamielisesti. Eli vaihteeksi taas kasvattamaan esinemotivaatiota, mars. Muutama viikko mentiinkin sitten niin, että esineellä maahanmenosta lensi välittömästi pallo, leikittiin pallolla hetki ja sitten rauha esineellä maaten ja ruokapalkkaa syöden. Ja tulihan sitä intoa! Samalla haettiin tarkkuutta mm. jäljestämällä tulitikunpätkiä nurmikolta. Ja tarkkuuttakin tuli.

Viime sunnuntaina koitti sitten koepäivä. Tiesin, että Naavalla on puutteensa, sen tämän hetken koulutusvaihe ei ole lainkaan ideaali ja että ongelmia olisi varmasti luvassa enemmän tai vähemmän. Esineilmaisuissa oli parhaillaan menossa vaihe, jossa saattoi odottaa voimakastakin turhautumista kun palkkaa esineiltä ei tulisikaan. Kulmatyöskentely voisi sekin olla ihan mitä vain, etenkin ottaen huomioon palkattomuuteen turhautumisen. Jälkipellon pohja oli kovin lyhyttä heinää ja haastavampi kuin mihin olemme tottuneet. Paljon vaaran paikkoja!

Aamun arvonnassa meille osui päivän viimeinen jälki, joten aikaa jännittämiseen riitti. Oman vuoron lähestyessä alkoi ohjaajan naama kuulemma kummasti kalveta. Olin ihan varma, että jäämme paalulle tai muuten vain nolaamme itsemme ihan totaalisesti. Kuudesta koirasta kaksi oli tehnyt jo hienon tuloksen ja kaikki muutkin olivat suoriutuneet kunnialla keskeytykseensä saakka. Miten meille kävisi?

 

 photo WP_20161001_002_zpsfm5rji3r.jpg

 

Tuomarille ilmoittautumisessa Naava ei suostunut istumaan ja paalulla minulle koitti pieni kylmän hien hetki kun se tutkaili ensin paalun vieressä sijainneet multapaakut ennen kuin poimi jäljen ja lähti etenemään. Kuulemma kuitenkin hyvä lähtö. Eka esine n. sadassa askeleessa ja ok ilmaisu. Pitkä, pitkä suora ja sen päässä traktorinurien keskellä, todella hankalassa paikassa piikki. Ja Naavalla oli kovin, kovin vaikeaa. Se haki ja haki ja pitkän taistelun jälkeen löysi jäljen. Jälleen pitkä suora jonka jälkeen piikki ja taas Naava haki ja haki. Ja selvisi eteenpäin. Esineillä Naava oli selvästi ihmeissään ja turhautunutkin kun homma ei mennyt niin kuin tapana on mutta jokaiselta se lähti tiukalla asenteella jatkamaan jäljestystä. Olin tästä jopa hieman ihmeissäni. Itse ilmaisut eivät olleet järin kauniita, sillä siellä oli niin vinoutta, liian aikaista makuulta nousemista kuin esineiden pureksimistakin – kaikki ihan odotettavissa olleita juttuja. Mutta se Naavan sitkeys ja asenne, ne tulivat minulle yllätyksenä. Se todellakin taisteli!

Taskussani oli viisi esinettä ja olimme kolmanneksi viimeisellä suoralla kun eteen tullut harhajälki koitui lopulta kohtaloksemme. Naava oli tehnyt hartiavoimin töitä ja vaikka se treeneissä ei ole koskaan sortunut harhaan, nyt se sen teki. En voi sitä siitä syyttää. Emme ole harhoja kovinkaan paljon treenanneet emmekä lainkaan pitkän, uuvuttavan jäljen loppupuoliskolla. Kiusaus tarttua helpompaan jälkeen oli aivan liian suuri. Tästä siis keskeytys.  Jatkoimme kuitenkin vielä toisen harhan yli (sekin yhtä vaikea), minkä jälkeen tuli esine ja pääsin palkkaamaan Naavan. Jätimme jäljen tähän ja jäljentekijä kävi noukkimassa viimeisen esineen talteen. Toisaalta siis ehkä hyväkin, että tulosta ei tullut vaan sain koetilanteessa tehtyä myös palkkauksen ja kehuttua Naavan maasta taivaisiin. Jos oltaisiin selvitty loppuun saakka, Naava olisi joutunut odottelemaan palkkaansa vielä pitkän tovin kun olisi kuunneltu ensin tuomarin arvio.

 

 photo Kuva0796_zpswxfhhlww.jpg

 

Tulosta ei siis tullut vaan 49 pistettä ja tuomarilta kommentti että tämä koira ansaitsisi taistelijan palkinnon. Hyvä näin ja olin Naavasta ihan hirmuisen ylpeä! Ei se kaunista jäljestystä ollut ja moni ”oikea” palveluskoiraharrastaja olisi varmasti tyrmistynyt näkemästään mutta minä tiedän millaisen urotyön Naava teki. Siellä näkyi juuri niitä ongelmia mitä tiesinkin todennäköisesti tulevan mutta Naava osoitti myös sellaista työmoraalia ja asennetta josta en ollut osannut uneksiakaan. Joku päivä me saatamme jopa saada sen FH2-koulariin oikeuttavan tuloksen, kunhan vain saan vietyä Naavaa eteenpäin sen ansaitsemalla tavalla. Nyt tietää ainakin mitä asioita pitää treenata.

Hieno pieni koira <3 . Ei täydellinen mutta silti ihan paras. Eilen Naa pääsi hierojalle ja vaikka kropasta löytyi kireyksiä pidemmältä aikaväliltä niin kuulemma myös huomasi että ihan hiljattain on tehty kovasti hommia…

 

 photo WP_20161016_006_zps7wwcg4bv.jpg

 

P.S. Yksikään kuvista ei ole koepaikalta ja ainoastaan tämä viimeinen on otettu kokeen jälkeen kotipihalla. Ikinä en muista/jaksa/saa aikaiseksi ottaa kuvamuistoja eivätkä ne siinä hetkessä tunnu tärkeiltä mutta jälkikäteen olisi kieltämättä kiva jos olisi edes jotain…